Ei siksi, että hän epäröisi. Vaan äänen takia hänen selkänsä takana: kuiva, lyhyt läimähdys. Käsi iskeytyy tiskipintaan. Ei vihasta. Väsymyksestä.

— Herra… — Jennan ääni ei vapise, mutta siinä on liikaa painoa ollakseen merkityksetön. — Tilauksessanne on tapahtunut virhe.

Hän kääntyy. Salipäällikkö Bryce katsoo jo häntä. Katseessa on ärtymystä — sitä laatua, joka syntyy, kun hallinta alkaa lipsua käsistä. Katon kulmissa olevat kamerat vilkkuvat himmeästi punaisina, tallentaen kaiken paitsi totuuden.

— Ei hätää, — Daniel sanoo rauhallisesti. — Hoidan tämän itse.

Lause putoaa raskaana ilmaan. Jenna jähmettyy. Bryce astuu heti eteenpäin, sitten vielä askeleen. Liian nopeasti. Liian hermostuneesti.

— Herra, kaikki ongelmat käsitellään johdon kautta, — Bryce sanoo kireällä äänellä.

— Tiedän, — Daniel vastaa tyynesti. — Juuri siksi en puhu teille.

Ravintolaan leviää painostava hiljaisuus. Puheensorina kuolee. Puhelimia lasketaan pöydille. Ilma tuntuu sakealta, melkein tukahduttavalta.

Daniel riisuu hitaasti takkinsa ja asettaa sen tuolin selkänojalle. Hän ottaa esiin taitellun lapun, avaa sen huolellisesti ja liu’uttaa pöydälle niin, että vain Jenna näkee sen.

— Kirjoititko sinä tämän? — hän kysyy.

Jenna nyökkää. Kerran. Ei selityksiä. Ei pyyntöjä.

— Istu alas, — Daniel sanoo. — Ja kerro kaikki.

Bryce yrittää puuttua asiaan.

— Tämä rikkoo sisäisiä sääntöjä. Henkilökunnalla ei ole oikeutta—

— Sääntöjä? — Daniel katsoo häntä suoraan silmiin. — Muistatko protokollan numero seitsemän? Sen, joka koskee sisäisiä ilmoituksia?

Bryce kalpenee. Hän ei vastaa. Hän ei pysty.

Jenna istuutuu. Kädet ovat ristissä sylissä. Hän puhuu hiljaa, mutta jokainen sana osuu terävästi:

— Vanhentuneita tuotteita palautetaan myyntiin. Päivämääriä vaihdetaan. Asiakasvalitukset eivät koskaan etene eteenpäin. Juomarahat katoavat niin sanottuun yhteiseen kassaan, jota kukaan ei ole nähnyt. Ja kun yritin puhua, sain tuplavuoroja ilman vapaapäiviä.

Jossain putoaa aterin. Kukaan ei naura.

— Se ei pidä paikkaansa! — Bryce tiuskaisee. — Numerot todistavat muuta!

— Niin tekevät minunkin, — Daniel vastaa ja ottaa puhelimensa esiin. — Ne vain kertovat eri tarinaa.

Hän nousee seisomaan. Ei enää peitettä. Ei roolia. Vain mies, joka katsoo suoraan sitä, miksi hänen oma järjestelmänsä on muuttunut.

— Tämä ravintola suljetaan tänään, — Daniel sanoo rauhallisesti. — Välitön tarkastus. Varastot, tilit, tallenteet. Ja te, — hän katsoo Bryceä, — luovutatte avaimet ja jäätte tänne, kunnes turvallisuus saapuu.

Salissa kulkee kuiskaus. Jotkut vaihtavat katseita. Toiset oikovat selkänsä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Jenna katsoo häntä epäuskoisena.

— Luulin, että—

— Teit juuri sen, mihin harva uskaltaa, — Daniel keskeyttää. — Kerroit totuuden.

Ulkona on yhä sama painostava kuumuus. Neonvalo surisee entiseen tapaan. Mutta kyltti ”STAFF RESERVED” ei enää tunnu uhkalta.

Joskus yksi ainoa viesti, kahvikupin alle sujautettuna, riittää horjuttamaan järjestelmää, joka on painanut ihmisiä vuosien ajan. Ja joskus mies tilaa pihvin ei syödäkseen — vaan kuullakseen viimein totuuden.